Nuijapäät lammikossa

Ei kirjoittamisessa muuta vaikeaa ole kuin pysyä uskollisena omalle äänelleen.

Olen tosissani.

Kirjailijan oma ääni on kovasti mystifioitu asia. Oma ääni voi olla myös sitä, että kirjoittaja tekee mitä häntä huvittaa, mihin sisäinen ääni häntä ohjaa. Jos kirjoittaminen maistuu puulta, se oma aihe on mahdollisesti hukassa. Jos kirjottaminen sujuu lennokkaasti, on todennäköistä, että oma ääni siellä pulisee.

Kuva: J.S.Meresmaa

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?

Joillakin kirjoittajilla (lue: minulla) mieli muuttuu pahimmillaan useita kertoja päivän aikana. Uusi on kivaa, vanha on tylsää. Tyypillisesti minulla on kesken useita hankkeita samanaikaisesti. Sitten ne hankkeet kerääntyvät tukokseksi, verrattuna siihen, että tekisin yhden kerrallaan valmiiksi. Niinpä en olekaan julkaissut uutta romaania sitten vuoden 2012. Onneksi sentään novellit tihkuvat läpi.

Vision toteuttaminen voi olla vaikeaa ja vaatia enemmän aikaa kuin kirjottaja oli suunnitellut. Mieluummin heittäisi hanskat tiskiin ja aloittaisi jotain muuta. Paitsi että rakasta hanketta ei tietenkään voi. Mutta saa kai mieli tehdä, välillä.

Sitten voi olla, että kaverin visio on löytänyt runsaasti ystäviä, eli kirjojen tapauksessa lukijoita. Tulee käännössopimuksia, tv-sarjakehitelmiä, kirja pääsee isoille lavoille. Kirjailijasukupolvissa näkyy tässä eroja. Tyypillisesti perinteisemmän kasvatuksen saaneet taiteilijat voivat olla julkisestikin kateellisia toisten menestyksestä. Some-sukupolvelle, joka on oppinut piilottamaan negatiiviset tunteensa, tällainen ei sovi. Sitä paitsi verkostoituneet kirjailijat tukevat toisiaan muutenkin jo kaverisuhteiden kautta.

Vaara oman vision hämärtymisestä uhkaakin toista kautta. Jos kaveri onnistuu näin saamaan visionsa laajalta julki, miksen minäkin? Ja vielä samalla tavalla, käännösten, adaptaation, minkä milloinkin keinoin. Kun Suomi toissasyksynä oli Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, kirjailijat haikailivat käännösmarkkinoille. Tänä keväänä uutiset Risto Isomäen, Salla Simukan ja Anne Leinosen & Eija Lappalaisen elokuva- ja tv-sarjakehitelmistä voivat innostaa kurkottamaan aidan audiovisuaaliselle puolelle.

Keväistä vertausta käyttääkseni, nuoremman polven kirjailijat voivat olla kuin lammikossa vilisevät nuijapäät, jotka kaikki pyrkivät samasta putkenpätkästä väljemmille vesille uiskentelemaan.

Kun jokainen kirja on erilainen, myös jokaisen kirjan polku valmistumiseen ja lukijoiden luo on omanlaisensa. Kaupallisin termein myös jokainen kirja pitäisi markkinoida eri keinoin. On helppoa haikailla muiden jäljille, vaikeaa löytää ihan oma paikka, jonka ottaa haltuun.

Mutta se on kuitenkin lopulta ainoa paikka, jossa kirjoittaja voi hyvin ja menestyy.

Yhdenmukaisuuden painetta lisää sama sosiaalinen media, joka myös tarjoaa niin paljon yhteyden mahdollisuuksia. Jos oma ääni tuntuu hukkuvan some-hälyyn, kannattanee tietokone sulkea hetkeksi. Mennä vaikka pihalle, purolle katsomaan sammakonpoikasia.